Blogi loki päiväkirja

Großglockner on Itävallan korkein vuori, jota voi lähestyä lännestä Kals am Großglockner -kylän kautta tai idästä Heiligenblut am Großglocknerin suunnalta. Ensinmainittu suunta pitää sisällään helpoimman ja eniten kuljetun normaalireitin ja jälkimmäisen kohdalla joutuu ylittämään suuren Pasterze-jäätikön, jonka yli kulkemista ei kesällä suurien railojen takia suositella. Nämä asiat huomioiden oli hyvin selvää, että meidän reittimme kulkisi Kals am Großglocknerin kautta. En ole aiemmin noussut yli kolmetonniselle tai muutenkaan näin vaativalle vuorelle, joten kyseessä oli kaikinpuolin merkittävä kokemus. Lisäksi vuoristotautiin sairastumisen mahdollisuus nousee selvästi 3000m yläpuolella ja sen jälkeen ei yleisesti suositellakaan yöpymispaikan nostamista kuin korkeintaan 500m päivässä (vaikka muuten kävisi kiipeämässä korkeammalla). Herkkyys sairastua vuoristotautiin on erittäin yksilöllinen ja se selviää vasta korkealle noustessa. Siitäkin syystä tämä oli erittäin tärkeä kokeilu kiipeilyharrastuksen jatkoa ajatellen.

Pohjoisesta, Kitzbühelin suunnasta, Kalsin suuntaan ajaessa täytyy kulkea Felbertauernstrassen pitkän tunnelin kautta. Tunnelin eteläpäässä on tiemaksu, joka on henkilöautolta 10e. Käännyttäessä itään kohti Kalsia tie nousee jyrkästi ylöspäin, koska itse kyläkin sijaitsee jo 1324m korkeudella. Joitakin kilometrejä ennen kylää on vesiputoksen luona pieni levähdyspaikka, jossa yövyimme autossa. Aamulla ajoimme lyhyen matkan Kalsiin ja jatkoimme siitä suoraan Kalser Glocknerstrassea pitkin kohti 1924m korkeudessa sijaitsevaa Lucknerhausia. Tälläkin tiellä on 10e tiemaksu henkilöautoille. Lucknerhaus on pieni hotelli, jonka luota lähtee reitti kohti Großglockneria. Hotellin vieressä on iso ilmainen parkkipaikka, jonka perimmäinen osa on varattu pitkäaikaispysäköintiin.

Lähdimme yhdeksän aikoihin kävelemään tavarat selässämme mäkeä ylös kohti 2242m korkeudessa olevaa Lucknerhütteä, jossa söimme aamupalaa. Lücknerhütten alapuolella tie on luontopolkumaista esitetauluineen, mutta sen jälkeen tie vaihtui kapeammaksi poluksi ja saavuimme Hohe Tauernin kansallispuistoon. Pian tämän jälkeen, kellon tullessa 11, käännyimme risteyksestä pois normaalireitiltä jyrkemmin nousevalle polulle, joka johtaa osittain eteläistä Burgwartscharte-harjannetta pitkin kulkevalle Mürztalersteigille. Liikenne tällä reitillä oli selvästi vähäisempää ja vain harvakseltaan kohtasimme vastaantulijoita. Eräs nainen kertoi edellisenä yönä olleen myrskyn ja huipun lähellä sataneen uutta lunta. Jatkoimme nousua vaeltaen kunnes kivikkoisen alueen ylitettyämme saavuimme joskus yhden ja kahden välillä Ködnitzkees-jäätikön reunalle. Puimme kiipeilyvarusteet ja jääraudat sekä kiinnitimme itsemme toisiimme köydellä railojen varalta. Kuljimme lähellä Burgwartschartea jäätikön noustessa ensin jyrkemmin ja sitten hieman loivemmin. Hengityksen raskaus alkoi tässä vaiheessa tuntua selvemmin ja liikuimmekin pieniä pätkiä kerrallaan aina välillä pysähtyen hetkeksi hengähtämään. Sauvat ovat merkittävä apu noustessa ja tässä vaiheessa rinne ei ollut niin jyrkkää, että jäähakulle olisi ollut tarvetta. Jäätikkö oli lähes kokonaan pehmeän lumen peittämä ja vain kaukana eteläseinämän lähettyvillä näkyi pieni kuivan jäätikön alue.

Harjanteelle siirtymisen paikkaa oli ensin vaikea havaita, koska via Ferrata -vaijerien alapuolelta rinne oli osittain sortunut. Varmistuimme oikeasta paikasta nähdessämme melko korkealla kalliossa keltaisen reittikyltin. Riisuimme jääraudat ja luovuimme köydestä jäätikön reunalla 15:00 aikoihin. Jäätikön ja kallion välissä ei ollut tyypillistä railoa, mutta harjanteelle siirtymistä vaikeutti sortunut rinne. Ensimmäisten metrien jälkeen nousu helpottui, kun VF-kaapeleista sai tukea. Emme olleet ottaneet varsinaisia via Ferrata -laitteita mukaan, mutta käytimme varmistuksena slingeistä ja sulkurenkaista tehtyä viritelmää. VF-laite toki olisi ehkä ollut parempi ja turvallisempi vaihtoehto, mutta kiipeäminen sujui onneksi ongelmitta. Reitti oli mielekkäällä tavalla haasteellinen ja VF-varmistuksia ei ollut koko matkalla. Näköala harjanteelta oli myös upea avautuessaan parhaimmillaan jyrkkänä pudotuksena molemmille puolille. Jäätikön halki kulkeva normaalireitti yhdistyy tähän harjannetta pitkin kulkevaan reittiin jonkinverran Erzherzog Johann Hütten alapuolella – saavuimme risteykseen 16:25. Liikennettä siten oli enemmän loppunousun ajan. Tämä pätkä oli lähes kokonaan varustettu kaapelein. Saavutimme 17:10 kohteemme Erzherzog Johann Hütten 3454m korkeudessa. Se on Itävallan korkeimmalla sijaitseva maja ja luultavasti myös rakennus. Suihkua tai muutakaan juoksevaa vettä majalla ei ole, mutta juomavettä voi ostaa ja huussityyppinen vessa valtakunnan parhaalla näköalalla löytyy. Koska käsienpesunahdollisuutta ei ole, pieni käsidesipullo kannattaa ottaa mukaan. Olin tehnyt varauksen yöpaikoista edellisenä päivänä puhelimitse ja paikanpäällä päädyimme vielä ottamaan puolihoidon. Pelkkä majoitus maksaa ÖAV:n kuulumattomilta 21e ja puolihoito 48e (sis. yöpyminen, kolmen ruokalajin illallinen ja aamupala). Nukkumapaikat ovat leveämpiä kuin Höllentalangerhüttellä ja yöpyjille on käytössä kaksi vilttiä ja tyyny. Oma makuupussi pitää olla. Me käytimme ohuesta kankaasta tehtyjä linereita eli makuupussin lakanoita, jotka ovat hyvin kevyet ja menevät pieneen pakettiin. Se on periaatteessa kuin pussilakana, jonka sisään pujahdetaan (jolloin tulee kunnioittaneeksi majojen hygieniasääntöjä) ja lämmikkeenä käytetään majan vilttejä.

Heräsimme auringonnousun aikaan ja söimme nopean aamupalan. Reput meillä oli mukana makuusalissa, mutta kiipeilyvälineet ja kengät olimme jättäneet kuivaushuoneeseen (kuten majojen säännöissä yleensä vaaditaankin). Kasasimme tavaramme lähtökuntoon ja jonkinverran suurimman joukon jäljessä kello seitsemän lähdimme Erzherzog Johann Hütteltä kohti Großglocknerin huippua. Lyhyen matkan kuljimme kävellen lumen ja kivikon yli, mutta rinteen muuttuessa jyrkemmäksi laitoimme jääraudat ja jatkoimme matkaa kahden miehen köysistönä. Lumessa kulki viistottain rinteeseen nähden polku, joten kulku oli sujuvinta sauva alarinteen puolella ja jäähakku ylärinteen puolella. Mutkan kohdalla täytyi vaihtaa välineet eri käsiin. Lumi oli kovempaa kuin edellisenä päivänä alhaalla ja paikottain jään ja kiven sekoitusta.

Luminen rinne päätyy tasaisemmalle, Bahnhofiksi (rautatieasemaksi) kutsutulle, paikalle 3560m korkeudessa. Tästä jatkoimme nousua lumista ja kivistä rinnettä Glocknerleitlin lumiränniä kohti kellon tullessa kahdeksan. Ennen Glocknerleitliin pääsyä täytyy kiivetä tai ennemminkin hivuttautua ison kiven ohi. Paikka ei ole mitenkään mahdoton, mutta ruuhkaisena perusreittinä jalansijat ovat kuluneet olemattomiin ja jollain on aina kiire ohi. Glocknerleitl on noin 40° jyrkkä kapea lumiränni, jota teoriassa voi edetä kiipeämällä, mutta käytännössä helpointa on mennä muun liikenteen mukana siksakkia kulkevaa polkua. Jyrkkyys on kuitenkin sitä luokkaa, että jäähakusta on iloa, koska sillä voi tasapainottaa kulkua. Tässä vaiheessa päivää lumi oli vielä tarpeeksi kovaa, että siitä sai tukea ja lisäksi tarjolla oli erinäisiä kallionkoloja, jonne hakun sai tungettua tarvittaessa. Glocknerleitlin yläreunassa oli ehkä 2-3m korkuinen täysin kuivan kiven alue, jonka totesin helpoimmaksi kiivetä ihan käsiä käyttäen. Pieni tasanne Glocknerleitlin päällä 3680 metrissä kulkee nimellä Sattele (satula) ja se toimii hyvänä tauko- ja kamojenvaihtopaikkana. Muiden kiipeilijöiden tapaan riisuimme tässä vaiheessa jääraudat ja jätimme ne sekä sauvat ja jäähakut kivenkoloon odottamaan paluuta.

Satulalta matka jatkui 08:45 auringon paisteessa täysin kuivalla kalliolla harjannekiipeilemällä kohti ensimmäistä huippua, Kleinglockneria. Maisemat olivat upeat ja tunnelma korkealla. Sopivan paikan tullen päästimme nopeampia kiipeilijöitä ohi tai ohitimme itse muita seurueita. Liikkeellä oli paljon 3-5 hengen ryhmiä oppaiden kanssa ja ajoittaisesta ruuhkasta huolimatta ihmiset käyttäytyivät pääasiassa hyvin ja osasivat liikkua vaarantamatta muita. Großglocknerilla on pitkin matkaan kallioon upotettuja 1-2m korkuisia pystysuoria metallitankoja. Näistä saa nopeasti varmistusapua, kun köyden kiepauttaa kulkemaan tangon ympäri. Kiipesimme Diman kanssa pääasiassa simulina, kiepauttaen köyden usein kulkemaan tangon kautta horjahduksen varalta. Harjanteella on hyvin kulkutilaa yhdelle (ja ajoittain sopivia ohituspaikkoja), mutta molemmilla puolilla avautuu yli kilometrin pudotus, joten askeleen on syytä olla vakaa. Erityisesti hieman ennen Kleinglockneria pääsee ihastelemaan vaikuttavaa rotkoa molemmilla puolillaan.

Saavutimme 3783 metrin korkeudessa olevan Kleinglocknerin huipun kello 09:14 ja jatkoimme samantien kiipeämällä alaspäin huippujen väliseen satulaan. Kiivetessäni alaspäin pysähdyin hetkeksi katsomaan minne saan asetettua jalkani, kun takaamme tuleva opas alkoi hiillostaa minua kyselemällä olenko menossa vai en. Pyysin häntä odottamaan hetken ja opas alkoi tarttua kiinni kalliosta tukea ottavaan käteeni. Tarkoituksensa oli ehkä auttaa, mutta en lähtisi repimään ketään kiipeilijää irti kalliosta ilman tämän lupaa. Tämä oli ainoa ikävä kokemus opastettujen ryhmien käytöksestä vuorelta, mutta kyseisen oppaan kohdalta mielestäni typerää puuttua toisen kiipeämiseen kysymättä edes tarvitseeko tämä apua. Tilanne tallentui osittain videolle, josta näkyy että pohdin reittiä noin 10 sekuntia – kyse ei siis ollut siitä, että olisin jäänyt kohtuuttoman pitkäksi aikaa jumittamaan. Tämän jälkeen opas vei ryhmänsä ohitsemme kulkien köytemme ali. Köysistön keskeltä ohittaminen vie pahimmassa putoamistilanteessa molemmat köysistöt mennessään.

Kiivetessä alas Kleinglocknerilta on reitillä lyhyen matkaa via Ferrata -vaijerit, joista saa tukea, vaikka ei VF-varmistusta käyttäisikään. Pienestä notkelmasta noustaan loppuharjanne Itävallan korkeimmalle huipulle, 3798m korkealle Großglocknerille, jonka saavutimme kello 09:43. Sää huipulla oli täydellisen kirkas, vaikka alempana näkyi pilviä. Alueen korkeimmalta huipulta perspektiivi on hieman erikoinen, koska muut vuoret näyttävät aika mitättömiltä. Näimme pilvien välistä lähtöpaikallemme Lucknerhausille asti ja myös toiselle puolelle valtavalle Pasterze-jäätikölle. Huipun ympärillä on hyvin tilaa pitää taukoa, joten söimme hieman eväitä ennen lähtöä laskeutumaan koko matka alas asti.

Laskeutumisemme noudatti koko matkalta perusreittiä, jota olimme nousun osalta siis hieman soveltaneet. Palasimme samaa tietä Kleinglocknerin (10:25) kautta Glocknerleitlin yläpuolella olevaan satulaan (11:15), josta keräsimme tavaramme kivenkolosta ja laitoimme jääraudat takaisin jalkaan. Hieman ennen tätä tuli kokeiltua köyttäkin, kun olin laskeutumassa isohkolta kiveltä alas. Jalkani oli huonosti otteella, joten pyysin perässäni tulevaa Dimaa ottamaan köyden tiukalle. Ja niin kävikin, että liikahtaessani alaspäin jalkani lipesi otteelta ja jäin kevyesti killumaan hetkeksi köydessä, kun Dima laski minut hieman alemmas. Suurta pudotusta en olisi muutenkaan kärsinyt, mutta ehkä kolhinut itseäni teräviin kiviin. Glocknerleitl’lla huomasimme ei-ihan-alppistarttimme seuraukset, koska luminen ränni oli aamuauringossa sulanut valuvaksi sohjoksi. Kalliossa olisi ollut pultatut renkaat köydellä laskeutumista varten, mutta noviiseina meillä ei ollut mukanamme kaksinkertaisella köydellä laskeutumiseen sopivaa laitetta. Niinpä Dima varmisti minua ylhäältä osan matkaa laskeutuessani lumisohjon keskelle ja hänen kiivetessään alas varmistin alhaalla hakun kautta, jolloin en pystyisi estämään putoamista, mutta voisin auttaa self-arrestissa. Diman saavuttaessa minut hän taas varmisti alas kiipeämistäni hakun kautta ja toistimme saman kuvion pari kertaa. Sohjoksi muuttunut lumi valui ja katosi jalkojen alta kokoajan, joten rännissä liikkuminen oli todella epävakaata. Jälkeenpäin ajateltuna köydellä laskeutuessa vaikka ilman välineitä olisi päässyt helpommin, nopeammin ja turvallisemmin.

Pääsimme kuitenkin turvallisesti Glocknerleitlin alas ja jouduimme taas kiertämään aiemmin mainitsemani kiven päästäksemme pois rännistä. Nyt maa oli entistäkin epävakaampaa jalkojen alla, joten Dima varmisti tätä lyhyttä traversea hakun kautta mennessäni edeltä. Päästyäni toiselle puolelle ilmoitin radiopuhelimella olevani varmistamassa ja Dima hivuttautui kiven ympäri luokseni. Hänen tullessa viereeni kysyin onko hän hyvällä paikalla ja hän vastasi olevansa. Vedin varmistusvälineenä käyttämäni hakun varren pois kiven kolosta ja juuri samalla hetkellä maa petti Diman jalkojen alta ja hän lähti putoamaan. Löin hakun nopeasti takaisin kivenkoloon ja muutamaa metriä alempana Diman vauhti pysähtyi osittain köyden asiosta ja osittain self-arrestin avulla. Kauhun hetket jäivät siis onneksi lyhyeen. Jos pysäytys ei olisi onnistunut, olisi Dima kierinyt reipasta vauhtia kivikkoista rinnettä pari sataa metriä alemmas.

Matka Bahnhofilta (12:30) alas Erzherzog Johann Hüttelle meni mukavasti kävellessä pehmeässä lumessa. Aamun lumirinne oli sulanut ja monissa paikoissa meni aivan selkeitä puroja. Jääraudat riisuimme taas tullessamme kivikkoiselle alueelle ennen majalle saapumista. Olimme yhden jälkeen Erzherzog Johann Hüttellä ja lyhyen pysähdyksen jälkeen jatkoimme matkaa alas. Nyt siis laskeuduimme majan alla kulkevaa via Ferrataa suoraan Ködnitzkees-jäätikölle (14:25) ja kuljimme diagonaalissa sen yli perusreitin mukaisesti. Hyvän tavan mukaan kuljimme jäätikön köysistönä ja käytimme jäärautoja, mutta olosuhteet huomioiden olisimme pärjänneet ilmankin. Kohtasimme keskellä jäätikköä Saksassa asuvan suomalaispariskunnan lapsineen ja koirineen ja keskustelimme lyhyen hetken heidän kanssaan. Aurinko porotti lämpimästi ja jäätikön pintakin oli hyvin pehmeää, vaikka lunta oli kuitenkin runsaasti.

Päästyämme pois jäätiköltä (15:30) pakkasimme jääraudat ja köyden reppuihin. Kävelimme 2802m korkeudessa sijaitsevalle auringossa kylpevälle Stüdlhüttelle (16:30) nauttimaan hyvin ansaitut oluet ja limpparit. Vaikeat osiot olivat takanapäin, mutta korkeuseron suhteen olimme vasta puolimatkassa autolle. Tässä vaiheessa saattoi kuitenkin viettää jo voitonjuhlia, koska periaatteessa “getting down is mandatory” -osio oli suoritettu. Loppumatka oli leppoisaa (mutta polvia kuluttavaa) vaellusta pitkin polkuja alaspäin. Liityimme takaisin nousureittiimme Lucknerhütten paikkeilla (18:25) ja jatkoimme vessatauon jälkeen viimeiset 300 korkeusmetriä Lucknerhausille ja autolle, jonne saavuimme väsyneinä ja tyytyväisinä kello 19:15.

Lisätietoja reitistä ja video omalla sivullani jerikofox.com.