Blogi loki päiväkirja

Se oli reissun ensimmäinen yö, jolloin nukuttiin autossa. Paikka oli oiken mukava tienvarsiparkki keskellä luontoa, komean vesiputouksen vieressä. Herätys oli nopea. Pukeuduttiin valmiiksi vaellusvaatteisiin ja rinkatkin järjestettiin pientä viimeistelyä vaille valmiiksi. Lähdettiin ajaamaan kohti Locknerhausia, jonka lähellä on iso parkkialue. Paikalle pääsi ajaamalla hienoa näköalatietä Kals Glocknerstrasse, jonka käytöstä piti maksaa 10 euroa. Se oli kapea serpentiini tie, joka kohosi nopeasti korkeuksiin ja paljasti kauniit maisemat laaksoon.

Perille päästyään huomasimme olevamme leveän laakson alkupäässä ja toisessa päässä komeili pienen näköinen Grossglocknerin kolmio. Muutenkin näkymä oli sellainen, ettei ihan heti saisi käsityksen mitä meitä odotti. Asiasta tietämätön luulisi homman olevan pikainen päivälenkki.

Kello lähestyi puolta ysiä kun lähdettiin tallustamaan ensimmäset 300m nousua kohti Luckerhütteelle, jossa oli tarkoitus syödä aamiainen. Maja sijaitsi 2242m korkeudella, eli ylitettiin jo alkuvaiheessa kahden tonnin rajan. Tie oli hiekkainen maantie, joka kiemurteli loivasti pitkin laaksoa ja kulki kosken vieressä.

Alkumatkalla, paikkoin oli mekaanisesti interaktiivisia luontoaiheisia tietoiskutauluja. Ilmeisesti täällä käy koululaiset luontopolulla. Vähitelleen sivilisaatio alkoi jäämään alapuolelle, kun tie kohosi yhä ylemmäs. Parissa tien mutkassa olivat näköalapenkit, jotka oli ketjulla kiinnitetty maahan. Etteivät luonnonilmiöt veisivät mennessään, tuumattiin. Maja oli jo muutaman mutkan takana.

Majaan astuttuamme kyselin tarjoilijapapalta, mitä aamiaista olisi tarjolla. Englantia kun ei puhunut, sain kuulla vastauksen saksaksi. Sain sellaisen käsityksen, ettei keittiöllä ollut valmista aamiaispakettia, vaan piti pyytää itse haluamansa. Ilmaisin haluavani voileivät ja teetä.
Sitten kun lähdin ruokasaliin istumaan Foxin viereen, huomasin ruokalistojen olemassaolon. Pappa tuli samalla käymään pöydällemme ottamaan tilauksen. Tilasimme listalta keiton. Pappa varmisti vielä, että haluanko edelleen sitä voileipäsettiä. Kyllä. Ja missä järjestyksessä. Samaan aikaan.
Siitä tuli lopulta aika tuhti aamiainen. Ja hyvä niin, kun piti raahata rinkassa ison kasan tavaraa, ettei puhti loppuis kesken. Paikalla oli 4 euron hintainen palvelu, jolla sai omat rinkat nostettua tavarahissilla jonnekkin ylös. Eihän silloin olisi oikeaa vaellusta, jos joku muu hoitaisi rinkan kantamiset. Mutta kyllähän moinen voi hyvinkin olla tarpeen, jos menee harrastamaan jotain aktiiviteettia ylärinteillä, esimerkiksi kalliokiipeilyä. Eikä ole tarvoitteena vaeltaa oikeaoppisesti.

Aamiaisen jälkeen jatkettiin matkaa. Tie on kaventunut sen verran, ettei majan jälkeen enää päässyt kulkemaan autolla. Pitkään emme sitä tietä tallustaneet, vaan käännyttiin tapaamme mukaan pois “valtaväylältä” pienelle polulle. Se polku nousi palon nopeammin kuin valtaväylän polku ja ihmiset  muuttuivat enemmän ja enemmän muurahaisiksi. Polku vei kivikkoon ja lopulta jäätikön reunalle.

Nyt alkoi varsinainen toiminta. Puettiin jääraudat, laitettiin köysi väliimme ja lähdimme mittailemaan jäätikön mahtavuutta. Reitimme kuitenkaan ei kulkenut normaalia reittiä, joka olisi kulkenut koko jäätikön poikki, vaan menimme jäätikön reunaa pitkin lähelle vuoren harjannetta. Jäätikkö nousi jyrkemmäksi, ei voinut kävellä pitkään, kun hengästyi melkein heti. Pieniä pätkiä kerrallaan päästiin ensimmäiselle ferrata reitille, joka vei harjanteen yläpuolelle. Olisi voinut toki jatkaa jäätikköä pitkin melkein Erzherzog-Johann hütten alapuolelle ja siitä melkein suoraan ylös ferrataa pitkin. Mutta olemme saaneet tarpeekseen jäätiköstä ja tietenkin valitsimme kuivan vaihtoehdon. Tämä oli muutenkin suunnitelmissa, että menomatkalla mennään isomman matkan harjannetta pitkin ja paluumatkalla koko jäätikön poikki. Ferrata-reitti harjanteella oli mukavan monipuolinen ja haasteita täynnä. Se oli myöskin aika pitkä, että vei mukavasti ajan loppupäivästä. Sitten oli viimeinen nousu ja pääsime majan tasanteelle, 3454m. Edellisesta majasta noustiin reilut 1200m.

Onkohan tämä maja Euroopan korkeimmalla sijainnilla? Ainakin voi kertoa olevansa oikeassa huussissa yli kolmessa tuhannessa metrissä. Sinne kun ei viemäröintia voitu viedä, rakennettiin sinne jättiläinen biokäymälä. Täytyy huomioida myös se seikka, ettei siellä ollut vaeltajille juoksevaa vetta tarjolla. Vettä kuskataan ravintolan tarpeisiin tavaravaijerihissilla 10 litran kanistereissa. Käsidesi olisi ollut kova juttu. Pitänee muistaa ottaa se vakiovarusteeksi. Eli luvassa oli toinen yö ilman pesuvettä.
Majalla oli hyvin järjestetty tilat. Eteiseen jätettiin sauvat, hakkuut. Rinkatkin piti jättää eteiseen jos ei ole tarkoitus majoitua. Muuten rinkan sai viedä majoitustiloihin. Sitten oli erillinen kuivaushuone, johon vietiin kengät, köydet, yms kuvausta kaipaavat välineet. Sieltä sai ottaa släbäritkin. Jätimme sinne köytemme ja valjaat. Rinkan veimme majoitushuoneeseen, jonka nimi oli Lager III. Tämä oli paljon mukavampi, kun majan majoitustilat on jaettu useisiin huoneisiin. Eikä ollut yhtä isoa salia, johon syntyy isokin hälinä kun kaikki liikuskelee ja järjestelee tavaroitansa. Meidän huoneessa oli makuupaikkoja kahdessa kerroksessa, olikohan 12 paikkaa per kerros. Paikatkin olivat leveämmät kuin Zugspitsella. Mukavaa.

Majalla ostettiin siis puolihoidon, eli majoituksen lisäksi pakettiin kuului illallinen ja aamiainen. Illallisen aika oli just käsillä, joten siirryttiin ravintolapuolelle odottelemaan. Tarjoilija toi ruokavälineet ja sitten unohti olemassaolomme. Tovin odotettuamme kävin kysymässä tarjoilijalta tilanteen, kun huomattin muilla olevan jo pääruuat edessään. Että olisikohan hyvä meidänkin saada jotain syötävää. Tarjoilija kävi katsomassa lapusta tilanteen ja antoi sanattoman merkin, että tuo ruuat. Kovat on paineet ravintolalla, kun pitää nopeasti palvella kasan alpinisteja kolmella ruokalajilla. Saatiin kuitenkin keitton eteemme ja sitten pääruuan. Lammasta, jos oikein tunnistin. Hyvää se oli. Jälkkäriksi kun odotin kovasti jotain strudelia, tuli pöydälle persikan puolikas ja ananaksen rinkula liemessä. Eihän se käynyt päinsä. Kävin sitten ostamassa mustaherukkapiirakan kermavaahdolla. Näin saatiin illan päätökseen. Ei oltu ulkona pitkään, vaan mentiin nukkumaan ajoissa.

Itselläni on sellainen ongelma, että jos käyn liian ajoissa nukkumaan, herään yleensä pirteänä keskellä yötä. Ja niinhän se kävi nytkin. Hetken kiereskelin patjalla ja päätin käyväni vessassa. Housut jalkaan ja menoks. Vessan jälkeen kävin hetkeksi pipahtamassa ulkona tasanteella. Näky oli shokeraava. Olin ilman silmälaseja ja silti tähtitaivaan linnunradan muodot paistoivat kirkkaana. Kauan en paidatta ja sukitta jaksanut olla kylmässä tuulessa, vaan menin takaisin pehkuihin. Jossa kiereskelin seuraavan tunnin miettiessäni, että helvetti soikoon, jos missaan tälläisen harvinaisen tilaisuuden katsella mahtavaa tähtitaivasta kunnolla. Taas nousin ja tällä kerta pukeuduin lämpimästi, otin mukaan myös huovan, otsalampun ja silmälasit. Siirryin pimeälle tasanteelle ja siitä kallionkielekkeelle, jossa oli pari penkkiä. Jäin siihen makaamaan huopaan kietoutuneena katsomassa mieletöntä tähtitaivasta. Pilvetön taivas, ohut ilma ja etenkin valosaasteen täydellinen puute tekivät taikansa. Tähdet loistivat kirkkaasti ja selkeästi. Linnunrata oli kuin vesiväreillä maalattu taivaalle. Upea kokemus! Lopultakin jäinen tuuli sai minut kiinni huovankin läpi, että oli pakko mennä takaisin lämpimään majaan. Unikin tuli kun oli hyvä mieli.

Nyt on aika kruisailla uimaan. Joten jatko-osa tulee illemmalla 🙂

Jatkaa lukemista: Großglocknerin valloitus 30-31.7. Osa 2 >>