Ensimmäisestä matkapäivästä

Ensimmäisenä matkapäivänä olimme päättäneet yllättää ystävämme Lotan menemällä hänen ja muiden Nordic master of folk music –opiskelijoiden päättökonserttiin Stallet-konserttipaikkaan Tukholmassa. Oli mahtavaa nähdä Lotan yllättyneet kasvot, kun tulimme sisään! Blink, eli Nomasten yhtye, soitti hienon keikan. Neljä vahvaa itsenäistä naista, jotka ovat yhdistäneet voimansa! Meille yllätyksenä konsertti kestikin seitsemästä iltakymmeneen ja Dima juoksi jatkuvasti täydentämässä parkkimittaria. Väliajalla söimme marjapaakelseja ja Dims vaniljatäytteisiä sydämenmuotoisia leivoksia. Makeeta… Tapasimme myös Malmön Nordtrad-konferenssisa tapaamiamme ystäviä ja he koijasivat meidät kanssaan yhdelle musiikkimuseon baariin. Kuulemma siellä järjestetään kahdesti viikossa jameja. Olo oli väsymyksen takia kuin zombilla, mutta oli kiva nähdä KaMuja.

Sitten alkoi Diman voimannäyte, eli yöllinen ajo Karlstadtiin. Minä ja Elina vuorottelimme nukkuessa puolisen tuntia kerrallaan toisen päivystäessämme, ettei Dima nukahda tai hirvi syöksy tiellemme. Ihmemies Dima jaksoi ajaa teen, kokiksen ja energiajuoman voimalla. Oma taktiikkani oli heitellä kuskille erilaisia eväitä eväspussin uumenista. Milloin oli Snören makeisnauhasta tehtyjä lettejä, milloin riisikakkuja, milloin manteleita. Yllättävyys oli avainsana. Ajattelin, että pieni jännitys pitää kuskin hereillä. Oli kyllä vaikeata pitää omia silmiä auki.

Lopulta saavuimme BomstadBaden-leirintäalueelle, siinä neljän maissa aamuyöstä… Oma ruotsini ei tainnut olla siinä vaiheessa ihan terässä, sillä päädyimme nukkumaan parkkipaikan viereen pikkuiseen pehmoiseen metsäkätkyeen. Ei se ehkä ihan siltä silti tuntunut, kun vettä satoi kuin saavista ja väsymys painoi silmiä. Virittelimme ensin metsänvihreän pressun ja sinne alle väsäsimme teltan. Hyvin piti viritelmämme vettä – ainoat kastuneet asiat olivat ne vaatteet, joissa kokosimme viritelmän. Päätimme nukkua niin pitkään kuin mieli tekee ja siksi heräsimme vasta kymmenen maissa. Ehkä. Kokosimme teltan ja menimme leirintäalueen kyökkiin tekemään aamupuuron – riisihiutaleita, omenaa, hunajaa ja kanelia. Korkkasimme primus-kattilasarjan, kun Elina haudutti vielä pakuriteet. Aamun paras hetki oli hetki Vänernin rannalla. Harmaata, sinistä, rauhallista. Taivas antoi odottaa sadetta, joten pilvet ja aallot olivat jokseenkin samaa sävyä. Kummatkin jatkuvassa liikkeessä, kuin hengityksessä tai virrassa. Olisi voinut jäädä sitä katsomaan pidemmäksikin aikaa – mutta Norja ei odota!

Vänernin rannalta ajoimme Arvikaan, Ingesundiin tapaamaan ystävämme Eliniä. Joimme teet ja söimme juustoa, joka näytti siltä, että se on suoraan kuusta lohkottu. Vielä timjamit ja kurkut päälle ja ah! Arjen makuelämys oli saavutettu. Saimme Elinin seuraksemme Nordellin kahvilaan torin laidalle. Kävin siellä muutamia vuosia sitten ja söin siellä elämäni parhaan leivoksen: Budapestin. Mikään Budapest ei ole maistunut yhtä hyvältä sen jälkeen (eikä sitä ennenkään). Jännityksen sekaisin tuntein siis tilasin uudestaan tämän paakelsin ja tietysti Arvika-teen. Odotukseni palkittiin – Budapest oli edelleen yhtä pehmeän ja notkean marenkinen ja makea. Dima söi mansikkavohveliunelman ja valtavan kaakaon, Elina Arvika 100 år –herkun, jossa oli monta kerrosta ja makua. Kävimme lisäksi hamstraamassa pähkinöitä ja tahinia ekokaupasta. Lisäksi perus-Coopista ostimme luomupapuja ja näkkäriä ja muita mussutettavia kalliiksi haukuttua Norjaa ajatellen. Oli kaikkein kivointa kuitenkin nähdä Eliniä. Ja okei, myönnettäköön, syödä se maailman paras leivos jälleen uudestaan. Jälleennäkemisten päivä!

Nyt ajamme kohti Osloa. Olemme muutamia tunteja aikataulusta jäljessä, mutta sellaista tämä reissussa olo kai on? Elina hihkuu etupenkiltä, että tykkää Norjasta jo nyt. En ihmettele. Aurinko paistaa ja niittyvilla kukkii joka paikassa, huomasi Elina. On notkelmaa ja kiemuraisia teitä. Ja metsää. Miten pärjäänkään kesällä Grönlannissa ilman puita?

Pysähdyimme äsken ja hyökkäsin suolle ottamaan muutamia takkutukkaisia niittyvilloja autoon. Nyt Heppa (aka Horsey) majailee kassissa, joka korvaa viimekesäistä hillittömän isoa Koria The Basket) ja sillä on siellä lystiä niittyvillojen seassa. Viimekesäisellä legendaarisella Mordvan reissulla näet hankin lohdutuspalkinnoksi itselleni suorastaan Ferrariin verrattavan mordvalaisen puuhevosen, joka on ehdoton matkakumppanimme. Se matkustaa usein etuikkunalla, vahtaa tietä ja hyppii välistä ilosta ja piehtaroi tuulilasia vasten… Kori taas on valtava kori, jonka ostin mordvalaiselta mummolta. Täytyy sanoa, että matkakumppanini ovat mahtavan solidaarisia, sillä matkustimme takaisin valtava kori takapenkillä. Se oli silti kätevä. Käsityöt ja skumpat olivat siellä sulassa sovussa. Nyt en ole vielä tehnyt mitään kauhean älyttömiä hankintoja… Onkohan Norjassa Hepalle kaveria?

Muita tilannetiedotteita: Diman villasukat eivät vieläkään ole yhtyneet. Matkamusiikkina on rakkautta ja rauhaa julistava Alla Fagra. Takkar o pokkar. Kohta Oslossa!