Blogi loki päiväkirja

Alpspitzen valloituksen jälkeinen päivä pyhitettiin palautumiseen. Käytiin shoppailemassa ruokaa, laastareita ja muita tarvikkeita. Lopuksi syötiin hyvää pizzaa ja oikein maukasta pastaa. Pohdiskeltiin sitten seuraavaa kohdetta. Ongelmana oli sekavat sääennustukset. Zugspitsille meneminen oli pois laskusta, sillä se vaatii kahta päivää. Ja jälkimmäisen päivän sää on oltava hyvä. Siitä ei voinut olla varma. Joten vaihtoehtona oli Ehrwaldin Sonnenspitze (2412m) tai Daniel (2340m). Molemmat vuoret ovat Itävallan Tirolissa. Daniel  on satasen metriä matalampi kuin Sonnenspitze ja sillä oli parempi mahdollisuus ehtiä viimeiseen junaan paluumatkalle.

Päivä oli suoraviivainen. Herätys, aamiainen, kamat kasaan ja juna-asemalle. Junaankin ehdittiin ajoissa. Konduktoorina oli pappa, joka tylysti sanoi, että liput pitää ostaa aseman automaatista. Sitten se höperteli vielä jotain. Mutta lopulta saimme ostettua häneltä liput. Junassa kun virittelin reaaliaikaista seurantaa, todettiin, ettei siitä tule mitään olemattoman kuuluvuuden takia. Joten valitettavasti tässä takapajulassa emme moista voi tarjota. Vaihtoehtona on satelliittiyhteys, joka ei oikein sovi kukkarolle. Saatte siis tyytyä ilman 🙂 Twiitauksetkaan ei tule vaellusten aikana kovin aktiivisesti, jos olleenkaan. Annettiin asian olla.

Ehrwaldin asemasta lähdettiin tallustamaan vuorelle. Nyt oli sauvat mukana ja nousu oli nopea ja tehokas. Päästiin Tuftlalmin tilalle nopeammin kuin mitä opasteissa ennustettiin. Korkeutta oli 1496 metriä. Otettiin apfelsaftschorlea (opin nyt sen sanan ulkoa), eli sitä ihmelimsaa ja jatkettiin matkaa. Tilan omistajan lapset ovat leikkineet mustilla lemmikkikaneilla pellolla. Yksi kaneista oli kuollut. Kupsahtikohan se helteeseen. Sillä aurinko paistoi täysin voimin.

Nousu oli edelleen suoraviivaista ja sauvojen kanssa mentiin ylemmäs ja ylemmäs. Maisemat taas jälleen senkus paranivat mitä korkeammalle noustiin. Tällä kerta ollaan pidetty useammin juomataukkoja kovan helteen takia.  Loput muutaman sadan metrin noususta, polku oli kivinen ja todella jyrkkä. Mutta ongelmitta päästiin huipulle asti, jolloin rupesi tihkuamaan sadetta. Aiemmin näimme selkeän saderintaman lähestyvän, mutta vaikutti siltä, että se kiertäisi vuoren. Onneksi sade ei ollut kovin voimakas, ettemme kastuneet lainkaan. Mutta ehdittiin laittaa takit päälle.

Räpsittiin valokuvia ja Fox kävi ristillä kirjoittamassa päiväkirjaan merkinnän. Sitemmin Fox hoputteli, että pitäisi ruveta laskemaan, jotta ehdittäis junaan. Valittiin toinen reitti, joka oli lyhyeempi ja kulki suoraviivaisemmin Tuftlalmille. Mutta se oli vielä hurjempi kuin tuloreitti. Taas jälleen jalat saivat huutaa hallelujaa.

Vaikkakin reitti oli haastavampi kuin Alspitzella, oli se sauvojen ansiosta mahdollinen. Ilman sauvoja se olisi lähes mahdoton kulkea. Ihan alussa ensimmäiset sadan metrin laskut oli pelkkää jyrkkää sortuvaa sorakivirinnetta. Siinä oli isokin riski, että koko rinne lähtisi valumaan. Sittemmin oli isoja kivia ja todella rouheeta kallioseinämää. Piti tehdä isojakin loikkia. Ei polvet tykänneet. Itse käytin saauvoja sen verran ahkerasti, että ojentajissa ja selässä tuntui. Hiki senkus lensi, en jaksanut pyyhkiä silmälaseja hieltä, enkä ottamaan takkia pois. Pysähtymättä mentiin tilalle asti. Pieni välivoitto! Katsottin karttaa ja lähdimme polulle, joka vei Lermoon. Se kylä oli lähempänä ja paremmat mahdollisuudet ehtiä junaan. Mutta piti mennä pysähtymättä ja vauhdikkaasti. Taksimatka olisi tullut kalliiksi, jos myöhästyttäisiin junasta. Enempää ei ole kerrottavaa loppumatkasta, kuin että tuskaa ja hikea piisasi.

Iso oli helpotus kun päästiin pois vuorelta, mutta huomasimme ajautuneemme väärälle polulle. Se tule rautatielle noin kilometrin päähän asemasta. Ei muuta kuin tallustelemaan radan vieressä kohti asemaa. Ehdotin, että jos myöhästyttäisiin junasta, voidaan kokeilla peukalokyytiä. Suomessa ainakin toimii, niin miksei Saksassakin. Ei sitä tarvinut kuitenkaan harkita, kun asemalla selvisi junan tulevan parin kymmenen minuutin päästä. Eli ajoissa tultiin! Sen lisäksi juna oli myös reippaasti myöhässä.

Junassa oli se sama vanha pappa-konduktoori, joka ohi kävellessä höperteli jotain ja lähti samantien menemään. Hän ei edes antanut meille sanoa sanaakaan. Noh odotimme hänen tulevan tuudestaan. Eipähän tullut. Tuli ilmainen kyyti kotiin 🙂

Kotona jalkojen tarkistus paljasti compeed laastareiden sulanneen epämääräisiksi kasaksi ja sukat oli liimautuneet ihoon. Nyt toisenkin jalan kantapään rakko avautunut isoksi reiäksi. Ei taida hyvätkään laastarit kestää sitä lämpöä mikä tulee vaelluksissa.

Lisää valokuvia:
Dima: Daniel 23.7.2013

Alla kuljettu reitti: