Blogi loki päiväkirja

Vaihtelevien sääennusteiden vuoksi jouduimme hienosäätämään suunnitelmiamme ja pohdimme minne olisi järkevä lähteä mahdollisen ukkosuhan alla. Valitsimme lopulta kohteeksi Itävallan puolella sijaitsevan Danielin, jonka komea profiili näkyy hyvällä säällä hienosti Garmisch-Partenkircheniin. Kyseessä on enemmänkin vaeltaen kuin kiipeillen mentävä vuori, mutta maasto on silti haastavaa.

Ajoimme aamupäivällä junalla Ehrwaldiin (lippu olisi maksanut automaatista 5,70e, vastahakoiselta konnarilta se maksoi 7,70e) ja lähdimme 10:45 nousemaan polkuja pitkin ensimmäiselle etapille kohti Tuftlalmia (1496m). Pidimme siellä juomatauon ja täytimme pullot. Huipulle pääsee Tuftlalmilta kahta reittiä ja otimme suunnan kohti Grüner Upsia (1852m), joka on ruohoinen mäenharjanne ennen nousua kivikkoisemmalle maaperälle. Tähän asti kävelysauvat olivat lähinnä olleet mukava lisä, mutta noustessamme jyrkkää pienten irtokivien peittämää rinnettä, tulivat sauvat todella tarpeeseen. Jokainen askel täytyy ottaa harkiten ja peräkkäin ei voi kulkea, koska yläpuolella menevä tiputtaa kiviä alapuolella olevan päälle.

Työlään nousun jälkeen tullessamme Upspitzelle (2332m) johtavalle harjanteelle näköalat kuitenkin osoittautuivat todella palkitseviksi. Jo alempaa rinteellä avautui hetkittäin hienoja näkymiä Zugspitzen massiivin ja Mieminger Ketten suuntaan, mutta harjanteelle päästyämme näimme myös pohjoisen puolelle. Huippuristi häämötti jo Upspitzen takana ja se teki harjanteella liikkumisesta mielekästä. Molemmin puolin avautui milloin enemmän tai vähemmän jyrkkä rotko, joten näköala oli upea molempiin suuntiin.

Nousimme Danielin pienelle huipulle 16:04. Kuten Alpspitzellä ja monella muullakin vuorella, huippuristi on itseasiassa hieman matalammalla – tavallaan vuoren etureunalla, josta se näkyy paremmin alhaalla oleviin kyliin. Ehdimme ottaa pari valokuvaa, kun yllämme pyörineestä pilvestä alkoi kopsahdella jotain alas. Isoja vesipisaroita ja pienehköjä rakeita. Onneksi sade oli hyvin harvaa ja sitä kesti vain pienen hetken, koska raekuuro vuoren huipulla ja vesisade ovat epämiellyttävyyden lisäksi merkittäviä vaaratekijöitä laskeutumista ajatellen.

Olimme jo aiemmin suunnitelleet, että voisimme laskeutua Ehrwaldin sijaan Lermoosiin saadaksemme vaihtelua paluumatkalle. Huipulla ollessamme oli selvää, että ehtiäksemme viimeiseen junaan olisi pidettävä yllä hyvää vauhtia. Lähdimme tulemaan Upspitzen ohitse harjannetta alas ja tämä reittivalinta oli varmasti huomattavan paljon parempi laskeutumiseen kuin reitti jota olimme nousseet. Myös harjanteella oli irtiokivialueita, mutta ne eivät olleet yhtä vaikeakulkuisia kuin nousureitillä. Päästyämme kiinteämpään maastoon matka eteni tasaisen tarmokkaasti kohti alamäkeä ja kuljimme lähes pysähtymättä. Tuftlalmilta käännyimme Lermoosin suuntaan ja kuumottelevin polvin jatkoimme metsän keskellä. Kello oli hieman yli seitsemän kun tulimme radan varteen Lermoosissa ja hetken pohdimme kummassa suunnassa asema olisi. Pienen matkan radan vartta Bichlbachin suuntaan käveltyämme löysimme tunnelin suulla olevan mitättömän kokoisen Lermoosin juna-aseman, jolla kaksi muuta miestä odotteli myös junaa.

Parikymmentä minuuttia ehdimme istuskella odottamassa illan viimeistä junaa, jolla ajoimme takaisin “perusleiriin” Garmisch-Partenkircheniin. Junassa oli sama vastentahtoinen konnari, joka höpisi ohimennessään jotain epäselvää eikä myynyt meille lippuja ollenkaan. Paluumatkasta tuli siten ilmainen.

Lisätietoja reitistä ja video omalla sivullani jerikofox.com.