Blogi loki päiväkirja

8.00 kello soi. Fox ampaisi suihkuun. Itse jäin nauttimaan muutamasta ylimääräisestä minuutista kunnes oli pakko noustaa. Menin parvekkeelle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Kramer-vuori komeilee auringossa parvekkeen edessä. Ajattelin, että on onni kun saa kattohuoneiston, jossa saa ihailla maisemia ilman esteitä. Pitkään en jäänyt ihailemaan, vaan rupesin keittiössä tekemään aamiaisvoileipiä edellispäivänä satunnaispoiminnalla ostetuista aineksista. Mietin vielä eväsleipien tekemistä matkalle, mutta totesin Foxin kanssa, ettei meillä kummallakaan yleensä ole nälkää reissun aikana. Kunhan sitä juomista riittäis. Sitten kerättiin nopeasti varusteet kasaan. Päätettiin tyytyä minun reppuuni, johon saatiin kevyeet lisävaatteet ja osan kiipeilyvarusteista. Kannettaisiin sitä vuorotellen. Lisäksi itselläni on pikku peilitön järkkäri, joka on osoittautunut loistavaksi varusteeksi vaelluksissa pienuutensa ja painonsa takia. En edes ottanut muita objektiiveja kuin yhtä laajakulmaista, mikä pikkasen kadutti kun vastaan tuli hienoja, isompaa polttoväliä vaativia kohteita. Fox on varustautunut isommalla järkärillä ja erillisellä videokameralla. Onneksi se videokamera on mukavan pieni. Oli hänellä hyvät perustelut valinnalle, etten ruvenut kummempia ihmettelmään.

Kello oli jo jotain yli yhdeksän kun lähdimme tallustamaan kohti keskustaa bussipysäkille. Oltiin kuitenkin tietämättömiä bussiaikatauluista, mikä sitten kostautui kun pysäkillä huomasimme olevamme kymmenisen minuuttia myöhässä. Ja seuraava bussi tulee vasta vajaan tunnin päästä. Nice. Ei tarvinut edes miettiä, kun suuntasimme etsimään taksin. Yksi löytyi tolpan vierestä ja kuskina oli lederhoseneihin pukeutunut mies. Hienosti kurvaten saavuimme viereiseen Hammersbach-kylään, lähtöpisteelle. Jossa oli isokin määrä ihmisiä menossa vaeltamaan jonnekin, kaikki kulkivat isompaa maantieta pitkin. Me taas oltiin ainoat, jotka kääntyivät pois tieltä metsäpolulle. Huomasin kun useampi ihminen ihmetteli reittivalitamme. Polku vei ylös ja syvälle metsään.

Lähtökorkeutemme oli 787m ja aika oli 9.50. Määränpää on 2628 metrissä, joten meitä odotti parin kilometrin nousu. Tavoitteena oli päästä pois hissilla, joka oli noin 2000 metrissä. Ei ollut hajuakaan hissienkin aikatauluista. Kun ei ollut nettiä eikä paikat olleet auki kun saavuttiin eilen Münchenista.

Polku oli alusta lähtien melko jyrkkä. Alkoi ottamaan päähän isot, maasta ja hirseista tehdyt askelmat, joiden korkeusero oli jopa puolisen metriä. Tekee kivaa reisille. Joidenkin askelmien kohdalla polku kivasti kiersi askelmat. Mielummin käveli jyrkkää polkua, kuin isoja askelmia. Ei tässä jättiläisiä olla. Emme päässeet vielä tuhanteen metriin, kun kantapäihin tuli hiertymät. Upouudet kengät vaativat sisäänajaamista, kun saumat eivät vielä pehmenneet. Onneksi olen laittanut mukaan Eräretkeilijan-ensiapupakkauksen mukaan. Ja kas, siinä oli rakkolaastarit muiden seassa. Näytti toisin aika hepposelta, ettei paljoa luottamusta ollut. Mutta tyhjää parempi. Matka jatkui, eikä se laastari lopulta helpottanut asiaa. Rakko senkus kasvaa ja muistuttaa olemassaolostaan yhä enemmän ja enemmän. Mietin jo luovuttamista. Muttei sellainen käy, kun tälläiselle reissulle on lähdetty, niin sellainen vedetään sitten kunnialla läpi. Toisenkin kantapään rakko rupesi kerjäämään huomiota. Seuraavien satojen metrien nousujen aikana en paljoa miettinyt kuin huutavia rakkoja. Maisemista ei nkäynyt, kuin tiivistä vuoristometsää. Välillä, kun ylitimme joitakin aukioita, näkyivät komeasti ympäröivien vuorien seinämät. Ne oli isot ja jykevät. Niitä vaan teki mieli katsella pidempään. Joskus Foxin kanssa pohdittiin kalliokiipeilyä. Kuulemma harvoin näkee jonkun kiipeilevän seinämillä.

Jano tuli, juomat juotu loppuun. Polku oli edelleen jyrkkä ja reidet huusi hallelujaa kuorossa kantapäiden kanssa. Jo pienikin kivi, joka sattui olemaan kengän alla kantapään kohdalla, aiheutti pientä helpotusta. Vilkuilin rannekelloa, että koskako se Osterfelderkopfin hissiasema tulee vastaan. Oli sinne vielä matkaa, eikä metsän loppua näy. Sitten yhtäkkiä vaan näkyi joku pienen hissin asema ja portaat tasanteelle. Metsä loppui ja maisemat iskivät päin näköä. Matka muuttui mielekkäämpi, kun sai ihastella loputtomin vuoria. Oltiinhan me jo yli 1500 metrissä. Nyt polut olivat hitusen loivempia, eikä enää ottanut pahasti kantapäihin. Tai sitten tunto on vaan mennyt niistä, etten enää pahemmin valittanut niistä. Tosin välilä kun oli hankala askel, niin pienesti tuntui kantapäässä. Mutta niin ne maisemat. Ojoi. Odotin vaan sitä hetkeä kun pääsee ylemmäs ja ylemmäs huipulle asti. Mutta ei voimat loppuivat jaloista. Rojahdin ruoholle. Fox rapsii minusta kuvia. Parin minsan levähdyksen jälkeen rutistettiin loput voimat päästäkseen Osterfelterkoff… siis, sille yläasemalle. Ei sovi nämä nimet kielelleni.

Oi sitä autuutta kun sain jäätelön, kylmän kuplaveden ja paikallisten suosimaa apfelsaftschorlea. Se on siis periaatteessa hilihapotettua mineraalivettä ja omenamehua. Hyvää se on. Fox kehuu sitä erityisen hyväksi vaellusjuomaksi.
Käytiin katsomassa, koska viimeinen hissi lähtee. Kellon tuntiviisari osoitti tasan kuutta ja minuutti viisari osoitti samaa. Parempi kysyä kuin ruveta tulkitsemaan kelloa. Selvisi, että viimeinen hissi lähti puoli kuudelta. Ja kello oli jo yli kolme. Pikku hiljaa asennoiduimme tulevamme alas vuorelta kävellen. Kunhan ehtisi kylään ennen pimeän tuloa.

Lähdimme jatkamaan matkaa kohti huippua. Tästä alkoi varsinainen via ferrata kiipeily osuus huipulle asti. Nyt täytyy lopettaa, sillä kello on jo kaksi ja meillä herätys klo 8.30. Huominen on suhteellisen epämääräinen päivä epävarmojen sääolosuhteiden takia. Päätettiin lähteä kokeilemaan pienempää vuorta, kuten Danielia, joka on Itävallan puolella. Se ei ole kuin 2340 metriä korkea ja ylitettävissä vajaassa kuudessa tunnissa. Ainakin oppaan mukaan.

Jatkan huomenna tarinointia Alpspitsin valloituksesta. Nyt the end of part one.

Jatka osaan 2 >>